Kummien kulttuurimatka Hampuriin – upeita elämyksiä melkein naapurissa
Oopperakoulutuksen kummien kesäkuinen matka suuntautui kauniiseen ja eläväiseen Hampuriin. Me yhdeksän matkalaista saimme viikonlopun verran nauttia huippuluokan kattauksesta oopperaa ja balettia, ja viime hetken yllätyksenä pääsimme kuin pääsimmekin ihastelemaan uuden Elbphilharmonie-konserttitalon arkkitehtuuria ja akustiikkaa. Ohjelma oli puheenjohtajamme Leena Masalinin käsialaa, ja professori Markus Lehtisen suorat yhteydet Hampurin Valtionoopperaan takasivat parhaan mahdollisen palvelun. Päiväohjelmassa oli aikaa nauttia myös Hampurin puistoista, museoista ja ravintoloista sekä hyödyntää keskustan hulppeaa shoppailutarjontaa. Minuun suurimman vaikutuksen taisi tehdä Planten und Blumen - puisto, jonka ruusutarha oli upeimmillaan.
Varsinainen ohjelmamme alkoi perjantai-iltana Hampurin valtionoopperassa. Tarjolla oli legendaarisen ”vanhan isännän” John Neumeierin baletti Das Lied von der Erde Gustav Mahlerin laulusarjan pohjalta. Mahlerin teos on jo itsessään tunnin mittainen järkäle, ja Neumeier oli vielä liittänyt siihen hiljaisuudesta alkavan ja pelkän pianon säestyksellä jatkuvan prologin. Musiikki oli toki Mahleria sekin. Pienen alkuskepsiksen jälkeen tajusin tämän ratkaisun toimivan oivallisesti. Lempeästi mutta päättäväisesti Mahler ja Neumeier houkuttelivat kokijan mukaansa, ja jännite pysyi loppuun saakka. Esitys oli joka suhteessa suvereeni. Neumeier oli laatinut myös baletin pelkistetyn lavastuksen. Jälleen kerran saatoin todeta, miten vähän tarvitaan toimivan näyttämökuvan rakentamiseksi. (Toisaalta tiedän myös, että esimerkiksi valaisun osuus voi olla näennäisen yksinkertaisessa lavastuksessa äärimmäisen tärkeä ja usein myös teknisesti paljon vaativampi kuin katsomosta voisi kuvitella...)
Hampurin valtionoopperan 1957 valmistunut talo on keskieurooppalaiseen tapaan kaupungin sydämessä, kuin yhtenä rakennuksena muiden joukossa. Tässä voi halutessaan nähdä symboliikkaa: taide ja kulttuuri ovat osa jokapäiväistä elämää, eivät mitään ”ekstraa”. Samoissa kortteleissa muuten aloitti toimintansa jo vuonna 1678 Saksan ensimmäinen julkinen ja kaikille avoin ooppera.
Lauantai-iltana oli vuorossa oopperaklassikko. Ohjaaja Calixto Bieito ja lavastaja Susanne Gschwender olivat pyyhkineet Verdin Otellosta viimeisetkin pölyt. Esitys alkaa hätkähdyttävästi ja kieltämättä ainakin migreeniherkille kiusallisestikin hyvin kirkkailla, yleisöön suunnatuilla valoilla. Näyttämökuvaa hallitsee valtava keltainen nostokurki. Satamassa ollaan, ja satamastahan oopperan tarina toki alkaakin.
Saatoin todeta että keskieurooppalainen, ekspressionismin ja naturalismin perinteestä ponnistava teatteri-ilmaisu on edelleen voimissaan. Tässä tapauksessa modernisointi toimii, ja karu tarina saa arvoisensa toteutuksen. Oopperan loppu on tilallisesti rohkea: lavastus tunkeutuu konkreettisesti katsomoon, kun nostokurjen puomi, kyydissään kuollut Otello, käännetään yleisön suuntaan katon rajassa.
Ryhmässämme taisi olla erilaisia mielipiteitä Otellon tulkinnasta ja visuaalisesta ilmeestä, mutta esityksen musiikillisen anti ei jättänyt ketään kylmäksi. Mainitsen erityisesti loistavat Carlo Ventren (Otello) ja Franco Vassallo (Jago). Desdemonan esittäjä Alexandra Kurzak aloitti varoen mutta osoittautui viimeistään neljännen näytöksen Pajulaulussa ja Ave Mariassa hienoksi lyyris-dramaattiseksi sopraanoksi. Annettakoon vielä erityismaininta Paolo Carignanin johtamalle orkesterille. En ole monesti kuullut Verdiä soitettavan näin suurenmoisesti.
Satamatunnelmissa jatkoimme sunnuntaiaamunakin. Nautimme brunssin iloisen meluisassa Fischmarktissa, ja vielä ennen puoltapäivää siirryimme läheiseen ”Elphiin”. Maailmankuulun Herzog & de Meuron -toimiston suunnittelema rakennus on jo konseptiltaan mykistävä: vanhan, itsessään massivisen makasiinin päälle on rakennettu toinen, merellisiä muotoja jäljittelevä ja kokonaan lasiselta vaikuttava rakennus, joka pitää sisällään paitsi kaksi konserttisalia myös toimistoja, asuntoja ja hotellin. Eri näköalatasanteilta avautuvat huimat näkymät sekä kaupunkiin että laajalle satama-alueella.
Suuri sali muistuttaa muodoltaan jossain määrin Helsingin musiikkitalon salia. Katsomo levittäytyy lavan ympärille useina kerroksina, epäsymmetrisesti ja lomittain kuin vapaasti sommiteltuna. Värimaailma on kuitenkin erilainen, varsin vaalea. Kieltämättä viehättävää... Akustisestikaan sali ei jättänyt toivomisen varaa. Markus Poschnerin johtamien Hampurin filharmoonikkojen ja oivallisten solistien sinänsä erinomaiset esitykset (Bach, Beethoven) taisivat ainakin omalla kohdallani jäädä salin ja koko talon tarjoaman visuaalis-akustisen elämyksen varjoon.
Kaikin puolin onnistunut matkamme voi samalla toimia hyvänä referenssinä kun uusia kohteita suunnitellaan. Korkeatasoiset esitykset ja ohjelman kohtuullinen väljyys ovat tärkeitä kriteereitä, samoin hotellin miellyttävyys ja sijanti. Kiitos erinomaisista järjestelyistä ja loistavasta matkaseurasta! Hampuri tarjosi parastaan, upeaa säätä myöten. Taisin kuulla useammankin meistä sanovan: tänne täytyy tulla uudestaan, tämähän on melkein naapurissa!
Olli Kortekangas