Puisessa kehdossa oli rykelmä kulahtaneita muoviruusuja odottamassa huomista, jolloin niiden tilalle asetettaisiin 27 tuoretta hehkuvaa punaruusua symbolisoimaan Giuseppe Verdin säveltämien oopperoiden määrää. Olimme siis Verdin syntymäkodissa Roncolen kylässä Parman ulkopuolella, jossa jo valmistauduttiin maestron syntymäpäivään, jolloin ruusut perinteen mukaan asetetaan kehtoon orkesterin soitellessa talon ulkopuolelle rakennetuvalla lavalla Verdin ikuisia sävelmiä.
Giuseppe Verdi, kuten useimmat maailman suurista taiteilijoista, syntyi vaatimattomiin maalaisoloihin. Vanhemmat olivat kuitenkin sen verran musiikki-ihmisiä, että ymmärsivät poikansa lahjakkuuden, joka vei Verdin nuorukaisena varakkaan porvarin kotiin Bussetoon. Verdi palkattiin perheen tyttären pianonsoiton opettajaksi, päätyi pian tämän kanssa naimisiin ja muutti Milanoon jättäen Parman pölyt taakseen.
Parma ei kuitenkaan ole jättänyt Verdiä vaan päin vastoin: Verdi on sen suuri poika, jonka nimi näkyy kaikkialla ja kaikessa ja jota vuosittain juhlistetaan hänen lokakuisen syntymäpäivänsä ympärille rakentuvalla komealla festivaalilla.Juhlaviikot leviävät pitkin Parman seutua kuten Busettoon, jonka Teatro Verdissä näimme matkamme kolmantena oopperana riemastuttavan hölmöilevän Falstaffin.
Ensimmäisen iltamme ooppera oli konserttiversio Nabuccosta toisessa Parman lähikylässä Fidenzassa. Teatro Magnanin punasamettisiin loosheihin ahtautuneina odotimme, koska kajahtaa kaikille tuttu ”Va, pensiero”, hebrealaisten vankien laulu, tuo Italian epävirallinen kansallislaulu. Ja kajahtihan se!
”I Lombardi alla prima crociata” eli Lombardialaiset kuuluu Verdin vähemmän tuttuihin oopperoihin, joten sitä mahtavampaa oli nähdä se itse Parman teatterissa. Verdi on kuorokohtauksien ylittämätön mestari, ja sen kuulimme myös Lombardialaisissa. En liene meistä ainoa, jonka mielestä juuri tämä ilta oli matkan musiikillinen kohokohta. Komea ooppera esitettiin pelkistetyissä, nerokkaasti tapahtumia tukevissa lavasteissa ikään kuin vastakohtana teatterin seinien koristeellisuudelle. Hieno ilta kelpasi myös neljää parvea myöten täynnä olevalle yleisölle, jonka eläytyvä käyttäytyminen on tärkeä mauste oopperakäyntiin Italiassa. Nyt kuului pelkkiä bravi-huutoja, niin heiltä kuin myös meiltä mukaan heittäytyneiltä.
Parma on tietysti muutakin kuin Verdi, joten matka ilman parmiggianoa tai Parman kinkkua ei ole (onneksi) mahdollinen. Juustoon tutustuimme heti matkan aluksi, kun tervetulolounaalla saimme nopean oppitunnin niin juuston valmistukseen kuin sen kolmen eri kypsyysasteen merkitykseen. Nuorin juusto on paikallaan alkudrinkkien siivittäjänä, keskivahva on erinomainen jälkiruoka hunajan tai hillon kera ja vanhinta parmiggianoa raastetaan tietysti jokseenkin kaiken sen päälle, mitä ”cucina povera” ikinä tarjoaa.
Meille se tarjosi matkan päätteeksi Bussetossa lounaan 150 vuotta vanhassa ruokakauppa-ravintola Barattassa. Sen kinkkutarjonta oli unohtumaton loppusilaus juustolla alkaneeseen ruokailujemme sarjaan. Ehkäpä Verdikin aikanaan hakkasi Barattan pöydän ääressä puunuijalla pähkinöitä kinkun painikkeeksi ja nosti, kuten me, huulilleen valkokeraamisen viinikulhon ja sanoi: Saluti Verdi!
Riitta Lindegren