Miten nopeasti asiat voivatkaan muuttua. Kirjoittelen tätä blogipostausta täällä terassillani auringon lämmittäessä lasituksen läpi pitkäperjantaina. Tasan kuukausi sitten olin muiden oopperaluokkalaisten kanssa vielä Cosí fan tutten harjoituksissa, mutta emme vielä silloin tienneet, että se olisi toistaiseksi viimeinen harjoituksemme kyseisestä produktiosta. Nyt kuitenkin tässä istuessani asia tuntuu hyvin kaukaiselta, ja viimeinen kuukausi eriasteisissa etäisyyden ja eristyksen muodoissaan on kulunut kummallisella tavalla samalla sekä hirvittävän nopeasti että hitaasti.
Uuden oopperaluokkamme ensimmäinen lukukausi tuli päätökseensä muutama viikko sitten. Tämä syksy hurahti ainakin itselläni aivan käsittämättömän nopeasti uuteen kaupunkiin, uusiin ihmisiin ja uusiin rutiineihin tutustuessa ja sopeutuessa. Opittua tuli niin paljon, että joululoma on ollut hyvin tervetullut aika prosessoida kaikkea sitä mitä antoisa lukukausi oikein toikaan mukanaan. Nyt näin vuoden vaihteen kynnyksellä ja uuden vuoden alkaessa onkin ollut hyvä aika pohdiskella kuluneen lukukauden pääproduktiotamme Sempre, sempreä.
Oopperakummien kuluvan toimintavuoden kolmas oopperamatka suuntautui Pietariin pyhäinpäivän viikonloppuna. Näimme esityksen sekä vanhassa että uudessa Mariinski-teatterissa.
Opastetulla kiertoajelulla tutustuimme myös Pietarin kaupunkiin sekä jokainen kiinnostuksensa mukaisesti joko Eremitaasiin tai Venäläisen taiteen museoon. Jälkimmäisessä vierailleita onnisti, sillä he saivat ihailla ajankohtaista Ilja Repinin 175-vuotis juhlanäyttelyä. Sunnuntaina innokkaimmat ehtivät vielä ennen kotimatkalle lähtöä katsella omin päin miljoonakaupungin nähtävyyksiä.
